Sarjakuvataiteilijat Emilia Laatikainen ja Kimmo Lust kuvaavat uusissa teoksissaan alkoholiriippuvuutta hyvin erilaisista näkökulmista. Laatikainen joi itse, kun taas Lustin elämässä riippuvuudesta kärsi hänen äitinsä. Kumpikin tarina on raju, jopa raadollinen, mutta ne eivät silti pääty toivottomuuteen.
Minä en voi enkä halua neuvoa ketään. Ainoa keino, jolla voin yrittää auttaa muita, on jakaa oma kokemukseni. Näin minä selvisin.
Näin kirjoittaa Emilia Laatikainen Ei ois susta uskonu-teoksensa loppusanoissa. Se on hänen oma tarinansa, ja silti romaani sarjakuvan muodossa. Yhtä aikaa omakohtainen ja yleismaailmallinen, intiimin erityinen ja samastuttava. Siis kaunokirjallisuutta parhaimmillaan.
Kirjassa on kolme osaa. Emilia maistaa alkoholia ensi kerran 17-vuotiaana ja ihastuu. Hän sairastuu alkoholismiin ja ajautuu yhä syvemmälle riippuvuuteen. Toisessa osassa hän pääsee vanhempiensa avulla kuntoutukseen – juominen loppuu. Viimeinen osa pureutuu ensimmäisen raittiusvuoden monimutkaiseen tunne-elämään ja sen ahdistavaan korjaamiseen. Yhdeksän vuotta nuoren ihmisen elämästä, ja kuin kokonainen elämäntarina.
Laatikainen pohdiskelee avoimessa Instagram-profiilissaan, ettei raitistuminen ole teoksen myötä ”tullut valmiiksi”. Hän ei ole parantunut, päinvastoin:
”Oon miettinyt, että pitäisikö mun olla jotenkin varmempi kaikesta, jotta voisin tehdä tän kirjan, mutta halusin kertoa tarinan nimenomaan kaikesta epävarmuudesta ja keskeneräisyydestä huolimatta. Mun mielestä me tarvitaan keskeneräisiä tarinoita.”
Hankalat tunteet
Laatikainen ei pidä teostaan varsinaisena selviytymistarinana, vaan dokumentaationa elämän muuttumisesta toisenlaiseksi. ”Näkyväksi tuleminen tämän kanssa on tosi pelottavaa, mutta ajattelen, että myös tosi tärkeää”, hän kirjoittaa Instagramissa.
Teos on häkellyttävän suora. Laatikainen piirtää yhä uudestaan itseään, omakuvaansa, ilmeikkäästi, koskettavasti ja rehellisesti. Lukija kohtaa Emilian kohtaamat tunteet ja niiden hankaluuden, rasittavuuden, ahdistavuuden ja väistämättömyyden. Käy käsinkosketeltavan selväksi, että riippuvuus on ennen kaikkea tunne-elämän sairaus, ja juuri tunteidensa kanssa riippuvuudesta kärsivä ihminen on pääsemättömissä. Kun yhteys omaan itseen ja omiin tunteisiin katoaa, katoaa yhteys myös toisiin ihmisiin.
Teoksen toinen olennainen jännite muodostuu siitä pelosta, jota päähenkilö kokee kaikkea ”normaalia” kohtaan: ”normaalia arkea”, ”normaalia tunne-elämää”, ”normaaleja ihmissuhteita”. Semminkin, kun ”normaali” merkitsee juomattomuutta. Yhdeksän vuoden juomisen jälkeen se merkitsisi ”epänormaalia” suhdetta alkoholiin.
Teos myös kumoaa sitkeitä väärinymmärryksiä siitä, ettei alkoholismi voi koitua sellaisen ihmisen kohtaloksi, jolla on ollut ”kaikki hyvin”. Myös Laatikaisella oli kaikki päällisin puolin hyvin:
Mulla oli hyvä lapsuus. Rakastavat vanhemmat, kaksi pikkusisarusta, koti, paljon turvaa. Pelkäsin pimeää, nukkumista ja tsunameja. Olin tosi fiksu. Opin lukemaan 4-vuotiaana. Leikin paljon ja tykkäsin keksiä kaikenlaisia tarinoita.
Hän harrasti yleisurheilua, mutta 11-vuotiaana alkoi kiusaaminen ja syrjään sysääminen. Kavereiden puutteessa Emilia keskittyi yhä tiiviimmin urheiluun ja koulunkäyntiin ja suoriutui loistavasti. Kunnes nilkka murtui, ja urheilu jäi. Lukion toisella luokka hän joi alkoholia ensi kerran.
Juotiin mansikkakossua, koska se humahti nopeasti päähän. Join ensimmäistä kertaa kahtena päivänä peräkkäin keskellä viikkoa.
Join sinä kesänä melkein joka päivä.
Kerran mulla oli 30 fritsua, mutta ei ikinä krapulaa.
Kun ei enää jaksa
Lukiosta Emilia pääsi Lapin yliopistoon opiskelemaan kuvataidekasvatusta. Opiskelijaelämää, bileitä, alkoholia neljänä iltana viikossa. Ilta-Sanomien haastattelussa hän kertoo, että hakeutui kyllä vuoden opiskeltuaan opiskelijaterveydenhuoltoon tuntiessaan itsensä uupuneeksi, masentuneeksi ja ahdistuneeksi. Hän kävi myös juttelemassa psykologin kanssa. Löytyi kuitenkin helpompikin tapa säädellä ja sumentaa tunteita.
– Huomasin, että tykkään juoda yksin.
Silti opinnot kuitenkin sujuivat, ja hän valmistui. Aloitti työt toimittajana ja sitten opettajana. Opetti päivin lapsia ja joi iltaisin olutta ja viiniä. Kunnes irtisanoutui työstään, jolloin juomisen viimeisetkin rajoitteet katosivat. Seurasi itsetuhoisuutta, mielenterveysongelmien pahenemista, ja tiheitä sairaalakäyntejä. Kunnes hän ei enää jaksanut.
Ilta-Sanomien jutussa kerrotaan: ”Yhtenä yönä Laatikainen soitti jälleen äidilleen. Vanhempien mitta tuli täyteen. He hakivat lapsensa kotiin ja alkoivat selvittää, voisiko Laatikainen saada maksusitoumuksen kuntoutukseen. [Hän] ei siinä vaiheessa enää jaksanut tehdä itse mitään. Hänelle myönnettiin kuukauden laitoskuntoutusjakso Itä-Suomessa.”
Juominen loppui.
Ehdin siis juoda vajaat 9 vuotta. Ensimmäisellä kerralla join kaksi Pirkka-olutta ja vikalla kerralla 22.
Tunne-elämän vaikeus ja raskaus nousee teoksen sivuilta esiin yhä uudestaan. Miten osaisi hallita tunteitaan, miten elää niiden kanssa. Miten uskaltaisi tuntea niitä!
Laatikainen piirtää mind mappeja, tunnekarttoja, ajatuskasautumia. Niitä alkoi syntyä jo kuntoutuksen aikana, kun hän alkoi pitää päiväkirjaa. Tunnetyö muuntautui sitten sarjakuvaksi ja kokonaiseksi teokseksi omasta sairaudesta ja siitä toipumisesta.
Teoksen kuvaus päihdekuntoutuksen arjesta, keskustelevasta toipumistyöstä ja tunteiden voimakkaista ailahteluista on havainnollista, jopa informatiivista. Ennen kaikkea se on kuitenkin riipaisevaa ja koskettavaa.
Lukija ehtii jo teoksen alkupuolella kiintyä Emilian hahmoon. Häntä kohtaan tuntee empatiaa ja hänestä välittää – ja kun hänen riippuvuutensa syvenee, tuntee suurta voimattomuutta. Kun vaivalloinen toipuminen alkaa, lukijan toivo herää.
Onneksi lopulta myös Emilian oma toivo herää.
Kun äiti ei herää
Kimmo Lustin Silmukka-teos ”satunnaisia muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta”. Näihin muistoihin kietoutuu alkoholia ja vaikea, raskas suhde riippuvuudesta kärsivään äitiin. Päähenkilö Nipsu kasvaa pienestä lapsesta nuoreksi aikuiseksi ja itsekin äidiksi. Ja kaiken tämän kasvamisen läpi Nipsun äiti juo ja on kipeällä, hätäännyttävälläkin tavalla poissa, tavoittamattomissa.
Kun äiti vielä käy töissä, ei hän omien sanojensa mukaan voi hakea apua, sillä silloin ”kaikki töissä saisivat tietää”. Kun hän ei enää käy töissä, ei hänellä kuulemma ole varaa hakea apua. Juominen siis jatkuu aina vaan. Äidin varjossa Nipsun pieni yksityinen maailma täyttyy pelosta, intensiivisistä aistikokemuksia, jopa kauhusta: onko äiti vain sammunut, vai onko se jo kuollut, ja miksei äiti herää. Ja miksei koulussakaan saa olla rauhassa, vaan kaikki kiusaavat ja ovat inhottavia?
Aistikokemuksia Lust kuvaa intensiivisin, sivuista läpi tunkevin kuvin, surrealistisestikin. Kuten Harri Römpötti kirjoittaa Helsingin Sanomien arvostelussaan:
”Kun Nipsusta kasvaa nuori, ymmärrys lisääntyy ja pelon rinnalle nousee suuttumus. Lapsuuden painajaisista kasvanut viha ei kohdistu vain äitiin vaan myös itseen. Sivut, joilla Nipsu viiltelee itseään, Lust on piirtänyt sanattomina, jälleen turhia selittelemättä. Se vetää lukijan mukaan piinalliseen tunnelmaan.”
Teini-iässä Nipsun elämään saapuvat itsetuhoisuus, viiltely ja omat päihdekokeilut. Ja yhä vain äiti juo, Ja yhä vain äiti on etäinen, epämääräinenkin hahmo, josta lukija ei saa otetta. Äidin hahmoon ei pääse tutustumaan, eikä sillä ole satunnaisia yhteisen onnen hetkiä lukuun ottamatta omaa persoonaa, ei oikein oma olemustakaan.
Muistin katkelmia
Teoksen tarina ei ole yhtenäinen kokonaisuus, vaan sarja irrallisia katkelmia ja kohtauksia. Voiman haastattelussa Lust kertoo käsittelevänsä katkonaisia muistoja. Siksi hän haluaa myös välittää lukijalle niiden epämääräisyyden.
”Muistan asiat niin kuin muistan enkä tiedä, mitä oikeasti on tapahtunut.”
Monesti Lust on jättänyt sanat kokonaan pois ja luottaa ilmaisuvoimaiseen piirrosjälkeensä. Kuvat zoomaavat hyvin lähelle ihmisen kasvoja ja silmiä. Ja vieläkin lähemmäs – pelosta, hämmennyksestä, järkytyksestä tai silkasta kauhusta laajentuvat pupillit ja lapsen kyyneleitä tulviva mieli eivät jätä lukijaa rauhaan. Kohtaukset tarttuvat tajuntaan lujasti, mitään silottelematta.
Mutta kuten Römpöttikin toteaa, ”ankaran tiivistetyistä osista muodostuu kyllä lopulta tarinan kaari. Se sentään päättyy toivoon, uuden elämän alkuun. Siinä mielessä Silmukka on kasvu- ja selviytymistarina.”
Teoksen nimen voi ymmärtää monin tavoin. Koneen Säätiön apurahaesittelyssä kuvataan, miten neulos, kuten elämäkin ”koostuu osioista, kuin pienistä silmukoista. Tässä tarinassa seurataan kuinka käy, kun ensimmäiset silmukat eivät tahdo pitää neulosta koossa.”
Silmukan ajatus kuvaa silti myös sitä Nipsun ahdistavaa tunnetta, kun epätoivoiselta tuntuvat turvattomuus kiristää kaulaa, ja pelko tuntuu pullistavan silmät ulos päästä. Eikä äiti herää. Eikä kotona ole ruokaa. Eikä lapsi enää tietä, mitä tehdä.
Voiman haastattelussa Lust sanoo, ettei tarkoituksena ole kuitenkaan syyllistää tai osoitella ketään sormella. Sen sijaan hän haluaa muistuttaa siitä, että meillä kaikilla on vastuu lähimmäisistämme.
Meillä on kaikki mahdolliset tilastot siitä, kuinka lapsiperheillä menee, ketkä joutuvat heitteille ja kuinka. Halusin välittää lukijalle ne tunteet, sen miltä tuntuu kasvaa sellaisessa kodissa.
Silloin ysärilaman aikaan meidän kerrostaloalueella taisi olla ehkä yksi perhe, jossa ei ollut alkoholismia. Siellä kaikkien äidit olivat vuoron perään sammuneena rappukäytävään. Se oli meille normaalia.
Samalla, kun Silmukka on kuvaus traumaattisista tapahtumista, on se myös nelivuotiseksi venyneen, eheyttävän työprosessin tulos. Voiman jutussa Lust kertoo, että ennen urakkaan ryhtymistä hän asetti itselleen ehdoksi, että tukena on terapeutti, jonka kanssa pystyy käsittelemään pintaan nousevia ajatuksia ja tunteita.
Olen todella mennyt niiden muistojen äärelle. Tehnyt kaikkea, millä pääsen lähemmäksi, jopa googlettanut kuvia 90-luvun tapeteista ja lampuista, puhelimista, sohvista ja kuoseista. Kun lapsuutta ja nuoruutta alkaa näin työstämään, muisti aktivoituu. Minulla on ollut hetkiä, esimerkiksi kävellessäni kauppaan, jolloin lapsuusmuisto tulee märkänä rättinä naamalle.
Olen siinä sitten että wau, tässä kohtaako halusin tämänkin muiston?
Toivo
Sekä Laatikaisen että Lustin teos päättyy lopulta kauniisiin ja toiveikkaisiin kuviin. Emilia on saanut elämänsä takaisin ja uskoo, että pystyy todella olemaan juomatta. Nipsu keinuu oman kodin pihalla lapsi sylissään, ja hyvä ja turvallinen elämä tuntuu mahdolliselta.
Kumpikaan taiteilija ei halua syyllistää tai moittia, ei itseään tai vanhempaansa. Sen sijaan teosten ytimessä on viesti siitä, että alkoholismi tai muu riippuvuus on sairaus, ja siihen pitää sellaisena suhtautua. Siihen pitää saada apua, ja siitä pitää olla mahdollisuus toipua.
Kursivoidut tekstit Laatikaisen teoksesta ja Lustin haastattelusta Voima-lehdessä.
Emilia Laatikainen: Ei ois susta uskonu, Suuri Kurpitsa 2023.
