Kaikkein vaikeimmastakin surusta voi selvitä

Satu menetti 16-vuotiaan tyttärensä huumekuoleman kautta puolitoista vuotta sitten. Äärimmäisen musta lokakuu tuntui hautaavan kaiken alleen. Satu oli täynnä raivoa ja halusi itse kuolla. Siinä hetkessä oli mahdotonta kuvitella, että tuska ja suru joskus muuttuisi siedettäväksi, että elämänilo palaisi joskus takaisin. Tänään hän kertoo hämmästellen voivansa hyvin.  Vaikka suru ei koskaan katoa, sen kanssa voi jo elää hyvää elämää. 

Satu hymyilee isosti muistellessaan Adaa pienenä. Ada oli tosi reipas ja iloinen lapsi. Hän oli äärimmäisen sosiaalinen, kaikkien kaveri ja ihana isosisko. Energinen ja hauska lapsi, joka rakasti rytmistä voimistelua ja treenaamista. Ada ehti harrastaa lajia yhdeksän vuotta, kunnes harrastus päättyi koronan vuoksi.  

Nyt ajattelen, että urheilu oli Adan selviytymiskeino isojen menetysten ja huolten jälkeen. Olen varma, että hän purki isän kuoleman ja minun sairastumiseni aiheuttamaa ahdistusta urheilemalla ja kun harrastus sitten koronan myötä loppui kuin seinään, Ada jäi ahdistuksensa kanssa neuvottomaksi. Kun urheilu jäi, hän ei löytynyt keinoja traumojen käsittelyyn.  

Psyykkiseen oireiluun yritettiin hakea apua. Lasten psykiatrialla käytiin läpi tutkimusjakso, jonka jälkeen tytär koki pärjäävänsä ja voivansa paremmin. Aika pian päihteet tulivat rytinällä kuvioihin. Ada lähti ensimmäiselle karkureissulle ensimmäisen koronakesän jälkeen. Hän oli jättänyt puhelimen sim-kortin kotiin varmistaakseen, että häntä ei voi millään tavoittaa. Nuo kolme vuorokautta olivat Satulle painajaisen alkua. Kolmantena yönä kriisipäivystyksestä tuli puhelu, että Ada on toisen tehtävän yhteydessä löydetty yksityisasunnosta Helsingistä. Reissusta seurasi kiireellinen sijoitus, pikkuveljen vuoksi Satu ei voinut ottaa huumeiden vaikutuksen alaisena olevaa tytärtä kotiin. 

Kerro, että äiti etsii – kerro, että kaikki järjestyy

Sijoituksen jälkeen Ada pääsi kotiin. Muutaman kuukauden ajan oli tasaisempaa, mutta seuraava karkureissu oli kuitenkin edellistä vaiherikkaampi ja rankempi. Satu vetosi tekstiviestillä Adan kaveriin: ”Ole kiltti ja auta Adaa. Kerro, että äiti etsii, sano, että kaikki järjestyy.” Muutaman tunnin päästä tytär ottikin yhteyttä. Pitkän suostuttelun ja vakuuttelun jälkeen Satu sai tyttären kotiin syömään, peseytymään ja nukkumaan. Tästä reissusta seurasi uusi sijoitus ja huostaanotto. Ada päätyi vuodeksi mielialahäiriöstä kärsivien nuorten yksikköön Espooseen. Satu mukaan koko vuosi oli täyttä vuoristorataa. Alkuaikoina hän kaivoi tyttärensä aina hatkareissuilta, houkutteli kotiin ja vei takaisin sijoituspaikaan.  

Olin alituisessa valmiustilassa ja rentoutuminen oli mahdotonta. Parin vuoden aikana nukuin kunnolla vain ne yöt, jolloin Ada oli kolme vuorokautta psykiatrisella osastolla tahdonvastaisessa hoidossa tutkimusjaksolla. Tiesin, että sieltä hän ei pääse pakenemaan mihinkään.

Espoon yksikössä todettiin, että heillä ei ole riittäviä keinoja Adan auttamiseen. Seuraavaksi hän sai siirron Iittalan päihdeyksikköön, jossa hän ennätti olla kirjoilla neljä kuukautta. Todellisuudessa suurimman osan tuosta ajasta hän oli omilla reissuillaan.  

Pyysin, että Ada voitaisiin siirtää erityisen huolenpidon osastolle, jossa nuoren oikeudet ovat rajoitetumpia ja karkaaminen vaikeampaa. Minusta itsemääräämisoikeus menee addiktioon sairastuneiden lasten kohdalla liian pitkälle. Ei ahdistunut lapsi pysty tekemään järkeviä päätöksiä ja suojelemaan itseään. Tarvittaisiin jotakin järeämpää, Satu pohtii. 

Meemejä ja giffejä  

Satulla oli tyttärensä kanssa viimeisen vuoden aikana sopimus siitä, että äidin viesteihin pitää vastata. Pitää lähettää kuva tai vaikka yksi sana. Vuoden aikana Satu oppi lukemaan viestejä, kuvia ja rivien välejä. Viesteistä tiesi heti, miten tytär kulloinkin voi. Jos kuvia ei tullut, käyttö oli kovempaa. Jos lauseet vaihtuivat pelkiksi meemeiksi ja giffeiksi, oli syytä olla enemmän huolissaan.  

Adalla oli poikkeukselliset sosiaaliset taidot ja hän oli äidilleen avoin tilanteestaan. Hän kertoi käyttävänsä aineita, jotta valtavaa ahdistusta voisi paremmin sietää. Psykiatrinen apu ja lääkitys ei häntä kiinnostanut, hän oli jo löytänyt omat keinonsa. Toisaalta Ada tiesi, laskutilat lisäävät ahdistusta ja käytöstä seuraa paha moraalinen krapula ja itsesyytökset.  

Toinen sijoitus kesti Adan kuolemaan asti ja viimeisestä reissun vaiheista Satulla on vain vähän tietoa. Hän on kuitenkin keskustellut paljon nuorten kanssa, jotka olivat paikalla siinä yksityisasunnossa, jossa Ada menehtyi. Nuoret olivat itsekin käyttäjiä ja he olivat parhaansa mukaan yrittäneet pitää huolta ystävästään, rauhoitella ja valvoa, ettei hän tee itselleen mitään. Lääkkeiden yhteisvaikutus oli kuitenkin niin raju, että mitään ei ollut tehtävissä.    

Ei voimia avun hakemiseen

Matkan varrella Satu muistaa vain yhden työntekijän, joka kysyi miten hän voi. Keskustelua sijoituspaikan perhetyöntekijän kanssa tarjottiin kyllä.  

Olin kuitenkin niin uupunut, etten pystynyt sovittelemaan kalenteriini yhtäkään tapaamista. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta en kyennyt löytämään tapaamiselle tilaa. Adasta oli tullut minulle toinen työ. Olin ylivireystilassa ja hätävalmiudessa 24/7. 

Satu kertoo jaksaneensa, koska jollain käsittämättömällä tavalla uskoi ja toivoi parempaa. Tytärkin uskoi lapsenomaisesti, että jonakin päivänä asiat ovat paremmin, jonakin päivänä en enää ole koukussa.  

Tieto lapsen kuolemasta tuli toisen äidin kautta, joka oli somesta kuullut huhun Adan kuolemasta. Kun asia varmistui, koko maailma hävisi ja mustui. 

Kävelin huoneesta toiseen ja heittelin tavaroita, välillä makasin liikkumatta ja huusin. Adan pikkuveli oli onneksi kaverin luona kylässä. Veljeni ja ystäväni tulivat tueksi, veli raahasi minut lääkäriin ja puhui päivystyksessä puolestani.  

Satu oli sairauslomalla kuukauden ja palasi sen jälkeen korvaaviin töihin osa-aikaisesti. Työ toi rytmiä elämään ja tilannetta helpotti tieto siitä, että ei ole pakko jaksaa, jos vointi huononee.   

Toipumisen tie

Satu kertoo olleensa aluksi täynnä raivoa ja vihaa. Viha ei henkilöitynyt kehenkään,
vaan kohdistui järjestelmään ja systeemiin, joka ei riittävällä tavalla pysty auttamaan sairastuneita nuoria. Viha ei tuntunut lannistavalta vaan paremminkin eteenpäin ajavalta voimalta.  

Omalla kohdallani toipuminen on ollut jatkuvasta hätätilasta toipumista. Olen onnellinen, kun olen oppinut taas rauhoittumaan ja nukkumaan. Ei tarvitse pelätä kaiken aikaa. Haluan opetella olemaan niin, että ilo palaisi elämään. 

Uutta elämänvaihetta Satu kuvaa uudestisyntymisenä. Tosiasia on, että lapsi on kuollut, mutta totta on myös se, että kamala ajanjakso elämässä on ohi. Hänestä on tärkeää, että lapsen kuoleman ei tarvitse määrittää koko loppuelämää.  

Tärkeä oivallus Satulle oli se, että menehtyneeltä lapselta ei ole pois se, että hän äitinä nauttii rauhallista olosta ja hyvistä hetkistä. Saa olla tyytyväinen siitä, että ei elämässä ei enää ole kauhua ja pelkoa.  

Rakastan tylsää ja tasaista elämää. Se on parasta mitä voi olla. Voin ihmeekseni hyvin, on jopa kivaa. Samalla tiedän, että surun kanssa ei koskaan tule valmiiksi ja hyväksyttävä se, että toipuminen on aaltoilevaa.  

 Vertaisryhmän merkitys oli valtava

Satu osallistui viime syksynä Mieli ry:n ja Sininauhaliiton yhteiseen vertaisryhmään, joka oli suunnattu lapsensa päihdekuoleman kautta menettäneille vanhemmille.  

Löysin ryhmän sattumalta googlailemalla. Päihde-erityiseen ryhmään pääseminen oli itselleni erityisen tärkeää, en olisi mennyt tavalliseen sururyhmään. Ensimmäinen tapaaminen jännitti suunnattomasti. Toisen ryhmätapaamisen jälkeen tajusin, että riittää kun tulen paikalle. Juttu toimii, on turvallista, minulta ei vaadita mitään. Saa olla juuri sellainen kuin on. Ryhmän rytmi, ennakoitavuus ja säännönmukaisuus tuo huojennusta. 

Satu korostaa ryhmän kannattelevuutta ja sallivuutta. Ryhmässä oli tilaa kaikille tunteille, kukaan ei kavahtanut raivoa ja vihaa.  Muiden tarinoiden ja kokemusten kuuleminen auttoi eteenpäin. Ryhmässä ymmärsi, että ei ole yksin asian kanssa.  Päihdesairauden ympäriltä karisivat loputkin stigman rippeet, kun tajusi miten tavallisia ja kunnollisia ihmisiä ryhmässä olevat vanhemmat ovat. 

Ole siinä vaan ja pysy lähellä

Satun mielestä surun kokeneen ihmisen lähellä ei tarvita ihmeellisiä temppuja tai poikkeuksellista viisautta. Parasta on mahdollisimman tavallinen ja normaali kohtaaminen, jossa on tilaa kertoa tapahtuneesta tai olla kertomatta.  

Surun keskellä ei jaksa kannatella muita. Kauhistelu ottaa päähän, mutta yksinkertainen asian huomioiminen tuntuu hyvältä: ”Mä kuulin mitä on tapahtunut, olen pahoillani”.  

Tapahtuman jälkeen lähipiiri osoitti Satun perheelle arkipäiväistä huolenpitoa. Naapurit ja pojan kavereiden vanhemmat toivat ruokaa. Kaverit kantoivat ruokakasseja ja tekivät lihapullia. Istuivat sohvalla hiljaa.  

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että en ole kohdannut arvostelua tai lapseni vähättelyä. Tiedän, että leimaamista tapahtuu, liian usein käyttäjältä ja läheisiltä häviää ihmisarvo.  

Satun sosiaaliset suhteet ovat muuttuneet tyttären kuoleman jälkeen. Hulluina vuosina yltiösosiaalisuus oli selviytymisstrategia, jottei koko ajan murehtisi. Nyt kun on päässyt hätätilasta, uskaltaa ja osaa olla yksin. Tuntuu tärkeältä ja hyvältä olla rauhassa itsekseen. 

Teksti ja kuva: Irene Komu, läheiset ja päihteet -työalan kehittäjä, Sininauhaliitto